Vähä niiku lunta

Kun on välillä neulottu itselle, voi taas neuloa kaverillekin. Eilen aloin neuloa jättimäistä tuubihuivia, joka olisi tarkoitus saada kieputettua esim. liivin tapaan päälle. On sille varmaan joku nimikin, en vaan tiedä sitä. ;) 

Edellisestä mohair-kokemuksesta on jo useampi vuosi. Hataria mielikuvia on siitä, että a) neuletta on suht mahdoton purkaa katkomatta lankaa ja b) lanka menee solmuun herkästi. Näin siis rutinoituneen sukkaneulojan mielestä. Heti silmukoita luodessa tuli selväksi, ettei tätä neulota tai pidetä mitenkään näkösällä ennen kuin neiti kolmevee on nukkumassa. "Ihanaa, vähä niiku lunta! Mulle se lanka!". Virkkuukoukku ja pieni nöttönen seiskaveikkaa ei innokasta muksua hämännyt kuten yleensä ja luovuin ajatuksesta neuloa Pikku kakkosen ajan.

Ympärysmittaa on parisen metriä ja korkeutta nyt n. 20 cm. Tää ei siis olekaan ikuisuusprojekti! Helppohan tuota pötköä on neuloa, mutta langan tarpeen arviointi oli kyllä vaikeaa ja jää nähtäväksi, minkä verran työ lopulta lankaa syö. Lankaa on kannettu hartaudella Tallinnasta asti, jossa lankalaarin äärellä vietimme kaverin kanssa arpajaisia, kuinka monta kerää tarvitaan. Toinen haastava kohta on työn päättely niin, ettei toinen reuna kirraa. Siinä sitä onkin sitten pohdittavaa. Onneksi tässä vielä vierähtänee pari päivää ennen kriittistä vaihetta. :)

Mutta onhan tuo ihanan pehmeä ja ilmava talviunelma. Vähä niiku lunta.